Palautteen antamisesta ja vastaanottamisesta

Tämänkertainen blogikirjoitukseni käsittelee palautteen antamista ohjaajana ja palautteen vastaanottamista harjoittelijana.

Itse olen saanut jonkin verran kritiikkiä siitä, että en anna tarpeeksi henkilökohtaista palautetta treeneissä. Tämä pitää paikkansa. Annan paljon yleistä palautetta, mutta vähemmän yksilöityä palautetta.

Miksi?

Vähäiseen palautteenantoon on kolme keskeistä syytä.

1) Helppous

Olen laiska. On helpompaa olla antamatta palautetta ja antaa treenin vain soljua eteenpäin kuin pysähtyä jokaisen kohdalla tarkasti katsomaan, missä voisi parantaa. Sen sijaan on helppo panna treeni poikki ja antaa yleistä palautetta asioista jotka näyttävät koskevan useampaa harjoittelijaa. Harjoittelijoiden olisi kuitenkin syytä miettiä, että koskiko tämä palaute myös minua. Monesti koskee!

Toinen juttu, mikä tähän liittyy, on se että valtaosa oppilaistani on myös kavereitani. Kaverille voi ihan hyvin antaa palautetta siitä, että raajan asento on väärä tai painopiste liian ylhäällä. Ongelmaksi muodostuu se, että mitä pidemmälle päästään karatekoina, sitä syvemmällä oleviin ongelmiin päästään käsiksi. Opettajan roolissa voisin sanoa näistä syvemmistä ongelmista pidempään treenanneille kamppailijoille, mutta kaverina se on vaikeampaa.

Esimerkiksi nämä lauseet olen jättänyt sanomatta, koska olen kokenut että ne voisivat häiritä kaveruutta ja ystävyyttä:

• Korjaat hyvin tekemistäsi muilta saadun palautteen perusteella. Et kuitenkaan itse huomaa kovin hyvin puutteitasi. Vaikuttaa siltä, että kehotietoisuutesi on tasoosi nähden heikko.
• Olet edennyt pitkälle kysymällä mitä muut voivat antaa sinulle. Nyt olet edennyt niin pitkälle, että voit alkaa kysyä myös mitä voit antaa muille.
• Kamppailutaidossasi on tullut aika priorisoida. Kaikki ei ole yhtä tärkeää, kaikkea ei tarvitse tehdä. Päästä irti yksityiskohdista ja yritä nähdä isompi kuva. Luulen, että tämä helpottaisi myös työtäsi.
• Olet saavuttanut korkean välitasanteen siinä mitä tehdään. Seuraavaksi voisit kysyä miten.

Kuten huomaatte, nämä eivät ole lauseita joita sanotaan kavereille; ellei sitten halua lopullista besserwisserin leimaa otsaansa. (vaimo kyllä sanoi että näiden blogien kautta tulen joka tapauksessa saamaan kyseisen leiman, halusin tai en)

2) Palautteen nelikenttä

Palautteen vastaanottamisessa ja toiminnan muuttamisessa on isoja eroja. Harjoittelijat jakautuvat karkeasti ottaen tasan alla olevaan nelikenttään.

Jos valtaosa harjoittelijoista kuuluisi A-ryhmään, olisi palautteen antaminen yleisesti ottaen mukavaa niin ohjaajille kuin harjoittelijoille. A-ryhmään kuuluu kuitenkin vain noin neljäsosa treenaajista, mikä ei tee henkilökohtaisen palautteen antamisesta houkuttelevaa ohjaajan kannalta.

Nyt rehellinen kysymys itsellesi harjoittelijana: kuulutko A-ryhmään? Jos et kuulu, kumpaa sinun pitäisi kehittää, palautteen vastaanottamista vai toiminnan muuttamista palautteen mukaisesti? Vai molempia?

B-ryhmäläisille on sinänsä helppo antaa palautetta, koska he ottavat sen kiittäen ja hymyillen vastaan. Toisaalta ohjaajan kannalta on turhauttavaa katsoa kun palaute ei vaikuta juurikaan toimintaan. B-ryhmäläiset ovat mukavia harjoittelijoita, jotka tekevät samat virheet treenistä toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen.

C-ryhmä kuulostaa hankalalta, mutta on jossain mielessä ohjaajan kannalta helpoin porukka. Yksinkertainen sääntö kuuluu, että älä anna palautetta sellaiselle harjoittelijalle, joka ei halua ottaa palautetta vastaan eikä muuta toimintaansa sen mukaan. Hymyilet vain ja sanot: "Hyvin menee!". Kaikilla osapuolilla säilyy hyvä mieli.

C-ryhmäläiset jakautuvat vielä kahteen aliryhmään, passiivis-aggressiivisiin ja selittelijöihin. Ensinmainittu aliryhmä suhtautuu yleisesti ottaen negatiivisesti palautteen antamiseen ja torjuu sen sanallisesti tai kehonkielellä. Selittelijät taas suhtautuvat näennäisen positiivisesti itse palautteen antamiseen, mutta kuittaavat järjestään palautteen jollain selityksellä. Seli sitä ja seli tätä.

Kaikkein hankalimpia C-ryhmäläisiä ovat ne harjoittelijat, jotka nimenomaan ovat pyytäneet henkilökohtaista palautetta. Sitten kun ohjaaja antaa palautetta, vastauksena on kulmien kurtistelua ja/tai selittelyä. Kokemukseni mukaan jos C-ryhmäläinen pyytää palautetta, hän toivoo saavansa kehuja ja kiitoksia. Toimi siis sen mukaan: anna kehuja ja kiitoksia, ja siirry seuraavaan harjoittelijaan.

D-ryhmä on ohjaajan kannalta vaikein. Kun heille antaa palautetta, heidän kehonkielensä kielii vastarinnasta. Monesti tulee selityksiä: "tein näin, koska ..." Aina on joku poikkeus, miksi tehtiin eri tavalla kuin pyydettiin. Jopa selvät fyysiset faktat saatetaan kieltää. Vastarinnasta huolimatta D-ryhmäläiset kuitenkin ovat kykeneviä muuttamaan toimintaansa, joten ohjaajan tulisi sietää palautteen vastustaminen ja jaksaa ohjata D-ryhmäläisiä.

Osa D-ryhmäläisistä saattaa ohjaajan silmissä leimautua C-ryhmäläisiksi, mutta tässä kannattaa olla tarkkana. Muuttuiko harjoittelijan toiminta palautteen suuntaisesti? Joillain D-ryhmäläisillä käy myös niin, että harjoittelu ei muutu heti, mutta asia muhii heidän alitajunnassaan ja korjaava vaikutus tulee vasta myöhemmin, esim. seuraavassa treenissä.

On myös niin, että hyvin harva kuuluu koko ajan vain yhteen ryhmään. Joku saattaa esim. 40 % treeniajasta kuulua A-ryhmään, 30 % B-ryhmään, 20 % D-ryhmään ja 10 % C-ryhmään. Ja jollain toisella nämä prosentit ovat toisinpäin. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaikka puku ja vyö ovatkin.

Mihin ryhmään sitten itse kuulun harjoittelijana? Ennen mustan vyön saantia kuuluin varmasti A-ryhmään; treenasin paljon, kyselin opettajilta neuvoja, yritin imeä tietoa, ja tätä kautta myös kehityin. Sitten kun sain mustan vyön, palautteen saaminen loppui kuin seinään. Erityisesti kun olin leimallisesti ennen kaikkea karateopettaja, en oppilas, meni vuosia etten saanut juuri mitään palautetta.

Kävi niin, että kykyni ottaa palautetta vastaan ruostui. Liu'uin D-ryhmään. Nyt kun olen viime vuosina taas saanut palautetta, en ole aina ottanut sitä avoimin mielin vastaan. Olen saattanut olla eri mieltä. Ja ei siinä mitään, saa olla eri mieltä. Kuitenkin on niin, että jos joku antaa palautetta, hän on nähnyt jotain mikä häiritsee. Siitä kannattaa ottaa kiinni. Vaikka olisi eri mieltä, kannattaa miettiä, mitä toinen itse asiassa tarkoitti. Kaikkia virheitä ei välttämättä voi helposti pukea sanoiksi - ei kannata tarttua sanoihin vaan miettiä mitä niiden takana on.

Tässä kohtaa on myös pakko antaa kiitosta Antelle. Hänellä on erinomainen kyky näyttää ja liioitella toisen fyysisiä virheitä ja näyttää sen jälkeen kropallaan oikeanlainen liike. Tällainen näyttäminen toimii paljon sanallista viestintää paremmin. Kunhan vain muistaa että vääriä liikkeitä on pedagogisista syistä liioiteltu :)

Mutta missä siis itse olen harjoittelijana? Toivon että olen matkalla D-ryhmästä takaisin parhaaseen A-ryhmään!

Alussa mainitsin, että en anna palautetta kolmen pääsyyn vuoksi. Nyt on käsitelty laiskuus ja palautteen nelikenttä, mutta mikä se kolmas syy on?

3) Tietoisuus

Erään määritelmän mukaan ihmisen erottaa eläimestä tietoisuus. Määritelmä on kuitenkin vanhentunut, sillä monissa eläinlajeissa on havaittu tietoisuutta, ja toisaalta monesti tuntuu, että monet ihmiset kahlaavat elämäänsä eteenpäin epätietoisuuden sohjoisessa mielenmaisemassa.

Pitkän linjan karatekan tulisi aktiivisesti kehittää itseään ja tietoisuuttaan. Tai ainakin niiden harjoittelijoiden, jotka harrastavat karate-do:ta, tulisi ottaa itsensä kehittäminen vakavasti. He eivät voi aina nojata ohjaajien ja toisten harjoittelijoiden selkänojiin, vaan olisi oltava avoin itselle ja muille sekä itsensä ja muiden kohtaamisille. Olisi siis kasvatettava tietoisuutta siitä millainen minä olen suhteessa toisiin.

Ohjaaja voi tukea harjoittelijoiden tietoisuuden kasvua antamalla yksityiskohtien sijaan suuntia, pikkurillin asentojen sijaan kehon voimalinjoja, yksittäisten vastausten sijaan periaatteita. Vastausten sijaan eteenpäin vieviä kysymyksiä.

Kun karate aloitetaan, on luonnollista antaa tarkkoja ohjeita. Jos tätä jatkuu liian pitkään (vuosia), harjoittelijat tottuvat ulkoistamaan tietoisuutensa oman kehonsa ulkopuoliselle hahmolle, ohjaajalle.

Värivöitä kuuluukin opastaa yksityiskohdissa, mutta mitä tummemmista vöistä on kysymys, sitä enemmän tulisi mahdollisuuksien mukaan tukea oppilaiden tietoisuuden tietä.

Annan esimerkin tietoisuuden nostamisesta: oletetaan että harjoittelijalla on vasemmassa koukussa ongelmia. Normaalitilanteessa ohjaaja antaa treeneissä harjoittelijalle yksityiskohtaisen tiedon koukun ongelmista ja ehdotuksen niiden korjaamiseen. Toisaalta ohjaaja voi tehdä niinkin, että ilmoittaa harjoittelijalle tällä olevan ongelmia koukussa ja antaa sitten läksyksi miettiä, mikä siinä on vialla ja miten se voidaan korjata. Seuraavalla kerralla harjoittelija saa kertoa ja näyttää kehollaan vastaukset näihin kahteen kysymykseen.

Itse pyrin treeneissä kuvailemaan miltä joku asia tuntuu kehossa ja mielessä. Tai joskus pyrin vain näyttämään miltä asiat tuntuvat ja miten ne ovat. Esimerkiksi hiljattain treeneissä näytin demon, jossa uke hyökkäsi kovilla koukuilla, jotka blokkasin ja löin vastaiskun. Demon jälkeen en sanonut mitään, vaan pyysin harjoittelijoita aloittamaan treenaamisen. Osa sai kiinni siitä mitä tavoiteltiin, osa ei.

- * - * -

Mustavöinen karateka ei jää rullaportaiden päähän seisomaan. Mustavyö ei aja liikenteessä kiinni toisen takapuskurissa. Aito karateka päätyy naimisiin ja sitä kautta avioeroon, ottaa opikseen ja tulee tietoiseksi omista puutteistaan, menee uusiin naimisiin ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti.